Sepon tarina

”Hyppy ei koskaan pelottanut”

Meikäläinen pärjäsi juoksussa aina hyvin, juoksin 400 m, 800 m ja joskus myös 1500 m. Vastustus oli kova, mutta kilpailut menivät yleensä hyvin ja hyvältähän se tuntui. Kymmenottelussa minä en pärjännyt sillä tavalla. Keihäänheitto ei ollut minun lajini ollenkaan. Se on tekniikkalaji ja vaati valtavasti voimaa. Ei tullut pärjättyä siinä.

Eläintarhan vanhalla urheilukentällä ei silloin ollut mondo-juoksualustaa, vaan se oli tiilimurskaa. Kun otti spurtin, niin kengän jäljet jäivät sinne. Mondohan on ihan huippujuttu tänä päivänä. Se on joustava ja juoksijalle hyvä.

Minulla oli kestävyyttä ja minun oli suoraan sanoen helppo voittaa. En mielellään lähtenyt 1500 m vetämään, katoin aina ensin mitä muut tekivät. Jos joku halusi vetää, niin annoin hänen vetää. Useimmiten kävi niin että se joka veti alussa niin ei myöskään voittanut. Loppukiri oli minun juttuni.
Pääsin Vierumäen urheiluopistolle harjoitusleirille, se oli iso juttu. Siellä oli täysihoito ja opastettiin juoksemaan ja asiantuntijat neuvoivat miten ja mitä tehdä. Vetäjät olivat huippuja! On hyvä, että joku kannustaa ja antaa vinkkejä, ei itse ymmärrä kaikkea. Harjoittelu oli erittäin tärkeä. Treenattiin juoksemalla intervalleja. Se on juoksemisessa a ja o, sillä tavalla juoksu kehittyy.

Kun Helsingissä oli olympialaiset, menin polkupyörällä vanhalle Tuusulan tielle katsomaan maratonia. Omakotitalon pihassa on kivi, missä oli maratonin kääntöpaikka. Englantilainen tuli ensimmäisenä, mutta joutui myöhemmin keskeyttämään. Voittajalla oli jännä juoksutyyli, hän keikutti päänsä ja mietin että voiko sillä tyylillä voittaa, mutta hän oli kovanaama.

Mäenlaskussa minua ei kukaan opettanut, kaveriporukassa opin, ei ollut valmentajaa. Kun hyppy onnistui hyvin, niin meni aika pitkälle. Mäen huono puoli oli, että siellä ei ollut vastamäkeä. Mentiin pitkälle pellonreunaan ja takaisin tultiin hiihtämällä suksilla siksakkia.

Hyppy ei koskaan pelottanut. Mäenlaskussa nopeus on melkoisen kova, joten on hirveen tärkeää, että ponnistus onnistuu kohdalle, ettet myöhästy. Jaloissa piti olla voimaa ja tasapainoa. Savion mäessä kaaduin kerran ja käsi meni poikki, mutta se oli omaa hölmöyttä. Lastat käteen vain ja sitten menin uudestaan. Silloin ei ollut mitään suojuksia, pipo päässä vain mentiin ja se tipahti usein alas.
Jouduin itse kantamaan tavarat ja kulkemaan bussilla, kahdet sukset pussiin ja omat eväät mukaan. Matkoilla nukuttiin kansakoulunlattialla. Itse pidettiin itsestään huolta. Pienillä seuroilla oli vähemmän rahaa, kuin isoilla seuroilla. Yleisurheilukisoihin matkustettiin usein kuorma-autolla, lavalla oli meille penkit ja pressu päällä. Kivoja reissuja nämä olivat.

Urheilusta olen saanut hyviä kavereita. Yleisurheilukentällä alkoi myös silmäpeli vaimon kanssa. Meillä oli äsken 60-vuotishääpäivä. Urheilu on myös tuonut hyvän fysiikan ja yleiskunto on vieläkin hyvä. Kun ajatellaan minun ikäisiä, niin ei siellä moni ole näin hyvässä kunnossa, kun minä. Mutta sekin vaikuttaa, että en juo alkoholia ja nukun hyvin.

Liikun edelleenkin, koiran kanssa tulee käytyä lenkillä. Kodin lähellä on hyvät maastot, pääsemme helposti metsään. Tikkurilassa käyn kuntosalilla kaksi kertaa viikossa ja sitten on Vantaan Muistiyhdistyksen kuntovuoro Koivukylässä. Vaimon kanssa jumpataan myös joka aamu, noin 25 minuuttia. Minulla oli vuosia sitten aivoinfarkti ja se oli kova paikka, mutta siitä on selvitty. Liikunta on siinäkin erittäin tärkeä. Toistaiseksi on mennyt hyvin, päivä kerrallaan.