Aunen tarina

”Näissä muistoissa on kiva ellää.”

Tyttökavereiden kanssa mentiin aina porukalla koulusta suoraan Koskelankylän Riennolle urheilemaan. Ei sitä muuta mietittykään, se oli itsestäänselvyys. Kaikki mukavat ihmiset oli siellä. Naapurin tytön kanssa voimisteltiin joukkueessa. Ulkonakin harjoiteltiin, käsillä seisottiin ja kaikenlaisia temppuja tehtiin. Että meillä oli niin mukavaa. Muistan kerran, kun naapurin tytön kanssa lähdettiin taas pyörillä sinne seuralle ajamaan ja oli sade. Meillä oli molemmilla uudet hienot kengät. Otettiin ne pois, laitettiin kassiin ja avojaloilla poljettiin. Kaikki innostu aina lähtemään, kun oli seurojen välisiä kilpailuja. Esiinnyttiin juhlissa ja kesällä kuljettiin retkillä. Se oli sellaista vilkasta aikaa. Kahenkympin seutuvilla alettiin käydä nurkkatansseissa. Äiti sanoi luottavansa minuun, eikä pelännyt, että sortuisin pahoille teille. Siinä on onni ollut, että on ollut niin hyvä koti.

Sittenhän oli se sota. Jotenkin siinä kuitenkin oltiin onnellisia. Ei ollut paljon mitään muuta, mutta urheilutoimintaa oli. Ohjaamassa oli vanhempia naisia ja miehiä, jotka ei sotaan enää joutuneet. Myöhemmin lähdin minäkin ohjaamaan. Lasten kanssa oli kiva olla. Riento ja Oulun Tarmo oli paljon yhdessä. Ystävän kanssa me istua kökötettiin ja katsottiin painia. Sieltä mä löysin sitten tulevan miehenikin. Arvo kävi painimassa ja minä voimistelemassa, se oli kovvoo meininkii. Että mä tykkäsin kovasti siitä urheilusta.

Urheilu se on kulkenut minun mukana, tuonut terveen mielikuvituksen ja ajatukset. Viime kesänäkin uin kepit kädessä, siellä Oulussa. Sanoin tytöille, että täytyy laittaa mainos tienvarteen, että keppiuintia opetetaan. Urheiluhan tuottaa sitä, että vartalo saa siitä terveyttä ja aivot saa toimintaa. Kasvattaa vielä järkiä. Ne päivät, kun ei pysty liikkumaan on ikäviä, illalla on jo kovasti väsynyt ja jos täällä makkaa vaan, niin on sellainen veltto olo ja ajatukset ei juokse. Ei pysty mitään tekemään. Kun käy lenkillä, niin terveeksi tullee ja ei väsytä. Joka päivä minä käyn. Semmosen tunnin kävelen. Sen paremmat nämä jalat on, mitä enemmän kävelen, se on se taika. Minulta kysyttiin, että miksi minulla ei ole sitä rollaattoria, niin sanoin, että en minä tykkää siitä, kun siinä menee ihminen ihan koukkuun. Ihmisille, joilla ikää on 60 vuotta pitäisi järjestää voimistelupaikkoja. Se on kaikista paras lääke se voimistelu ja ulkoilu, minä sen itestäni tiiän. Kesällä kun istuskelen pihalla penkillä, niin sieltä saa sitten porina kavereita. Sitten minä käyn kirjastossa lukemassa Oululaista Kalevaa. Siellä on useinkin kivoja ihmisiä. Kaikki kilpailut mitä tulee, minä katon. No, painikilpailuita en kato, kun ei ole enää tuttuja poikia siellä. Kun omaa elämää ajattelee, se on ollut ihanaa, kun olen urheillut. Olen saanut elää elämäni kunnolla ja vieläkin saan.