Jussin tarina

”Urheilu on yksi taiteen laji”

Urheiluharrastus alkoi jo pienenä lapsena. Kilpailuhenkeäkin löytyi. Naapurin isomman pojan kanssa järjestettiin leikkimielisiä juoksukilpailuja, jotka pienempänä tuli aina hävittyä, mutta siinä oppi ajattelemaan, että aina voi suoritusta parantaa. Sinnikkyyttä se opetti myös. Että ei pidä luovuttaa. Juoksuharrastus huipentui maratonin juoksemiseen vuonna 1960.

Jalkapallo tuli mukaan harrastuksiin 10-vuotiaana. Kodin lähellä olleelle vanhan makasiinin pihalle eli ”makapihalle” kerääntyi naapuruston poikia ja niiden kanssa sitten palloa potkittiin. Sinne me kokoonnuttiin. Itse olin nuorimmasta päästä, ehkä 10 – 11-vuotias. Harrastus kesti 50 vuoden ajan. Välillä toki oli taukoja, mutta aina tuli palattua sen pariin. Jalkapalloa pelatessa tuli koettua riemukkaita hetkiä. Vahvuuksia jalkapalloilijana oli nopeus, pallon käsittely ja maalin tekotaito. Maaleja tuli tehtyä yhdellä kesäkaudella 23 kappaletta. Siitä tuli joukkueen paras-palkintokin. Se oli hieno suoritus! Saavutettua tuli myös joukkueen Ryhtimalja, joka annettiin sellaiselle pelaajalle, joka oli esimerkkinä nuoremmille.

Makapihasta tulee mieleen sellainen tarina, kun 50-luvulla jalkapallot olivat tosi arvokkaita ja isä oli sitten hommannut meille pojille Lapuan Virkiältä nahkaisen jalkapallon. Se oli iso juttu ”makapihan” porukalle. Minä sitten kun olin nuori niin en ollut totellut isompien sääntöjä ja ne erottivat minut siitä ”makapihan” seurasta, mutta pitivät pallon. Sitten kun kuulin, että palloa oli rasvattu ja hoidettu ja jätetty sitten kuivumaan pihalle, niin käytiin siitä hakemassa sisuskumi pois ja jätettiin pelkkä kuori sinne laudan päälle. Hetihän ne arvasivat, kuka oli ollut asialla ja ihan asiallisesti nuhtelivat. Lopputulos oli, että sisuskumi palautettiin ja pääsin takaisin seuraan.

12-13 vuotiaana pääsin jo Virkiän C-junioreiden jalkapallojoukkueeseen, vaikka sinne oli ikärajana silloin 15 vuotta. Kaikki ne joukkueet, missä on pelannut, on hyvin mielessä. Monet ottelutkin muistuvat mieleen maali maalilta, kun hyökkäystä tuli usein pelattua. Jalkapalloa tuli pelattua 60-vuotiaaksi asti. Iän myötä ja kun harrastus harveni niin ei siitä enää sitten saanut samanlaista nautintoa, kun ei itsekään enää ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin nuorena.

Alle 15-vuotiaana harrastuksiin kuului jo kuusi urheilulajia: jalkapallo, yleisurheilu, koripallo, voimistelu, hiihto ja paini. Kaikissa tuli edustettua joko koulun tai Suomen Urheiluliiton piirijoukkuetta. Etelä-Pohjanmaan piirijoukkue kilpaili yleisurheilussa 1954 muiden piirien kanssa. Joku joukkueesta oli jossakin lajissa toista parempi ja joku sitten taas jossain toisessa. Joukkueen yhteistulos ratkaisi ja se oli kisojen paras. Perhe kyllä kannusti urheilemaan, mutta vaikka isä oli kuusi kertaa peräkkäin painin Suomen mestari, niin oli silti sitä mieltä, että ensin koulu. Että ei niin kovin paljoa aikaa urheiluun kannattaisi käyttää. On sitä muutakin tullut tehtyä, kaikkea kirjoitettua, se väitöskirjakin.

Urheiluharrastus on tuonut kiinnostuksen urheiluun monipuolisesti. Edelleen urheilun seuraaminen on tärkeä harrastus. Yhdessä puolison kanssa saatetaan katsoa urheilua puolille öin, kun on kiinnostavat kisat menossa niin kun oli nyt nämä Lontoon kisat. Taitavaa urheilijaa on lajista riippumatta hienoa seurata. Kun oikein osaa sen tekniikan, vaikka moukarin heitossa tai miten tekee pallolajissa sen päätöksen, että kuljettaako itse vai syöttääkö eteenpäin. Sellainen on esteettinen suoritus. Urheilu on yksi taiteen laji.